Kun puu kuoli

 

  

Vihreän pukunsa oli pukenut ylleen,

kuin viitan harteilleen,

ja ylväänä seisoi metsän reunassa,

siinä samassa paikassa,

ikkunani edessä.

 

Näki lintujen pesinnät, monet

tuulet ja sateet, myrskytkin.

Silti vahva ja nuori, ei routa

pintaansa pystynyt.

 

Musta ja valkoinen kaarna

auringossa kylpi, ja

hiirenkorvansa niin hassunkuriset.

 

Minun rakas koivuni,

he kaatoivat sen.

 

Nyt makaa pitkin pituuttaan,

hiirenkorvat vihreinä,

ja suru hiipii hiljaa

mieleeni.

 

Kuolema on hiljainen

kuin tuulenhenkäys

joka heilutti koivuni

oksia.

 

Lintusi itkevät,

ja siipensä levittivät,

’poissa on koti’

niin ne lauloivat.

 

Minun rakas koivuni,

he kaatoivat sen.

 

Minun puuni kuoli,

hiljaa kuin tuuli

huokaili.